Ihan ensimmäiseksi haluaisin kertoa mitä mielestäni on tietoisuus. Ja se ei ole niin helppoa kuin luulisi, sillä on vaikea kuvailla näkymätöntä näkyvään muotoon. Tietoisuus pitää kokea, sitä pitää miettiä ja sitä pitää epäillä ja vielä vähän ”maistaakin”, ennen kuin sen kanssa pääsee sinuiksi. Mutta ihan ensimmäiseksi pitää olla omassa kehossaan läsnä. No eikö me sitten kaikki olla? Suurin osa ihmisistä ei ole läsnä kehossaan, vaan he ovat eilisessä tai huomisessa tai unelmissa tai siinä hetkessä kun se sanoi minulle niin ja sitten minun olisi pitänyt sanoa niin tai näin tai ainakin minun olisi pitänyt näyttää keskisormea tai...

Sitten pitää ymmärtää, että se ainainen pulina päässä, joka haukkuu ja arvostelee tai huolestuu ja on peloissaan, ei olekaan ihan aina omaa tuotantoa. Ja mikä parasta, sen pystyy hiljentämään tai ainakin pystyy olemaan kuuntelematta sitä. Se ei ole helppoa, mutta siihen pystyy jokainen. Sen pulinan takana kuuluva neutraali ääni on tietoisuuden ääni. Niin kauan kun kuuntelemme sitä kovaäänistä huutelijaa, niin emme kuule tietoisuuden ääntä, koska se puhuu hiljaa. Mutta kun opimme kuulemaan sen äänen, elämä muuttuu mukavammaksi. Matka on pitkä ja pitää sisällään todennäköisesti monta kompurointia ja epäilevän tuomaksen kyläilyä ja varmaan pari kertaa kaiken lopettamista ja palaamista entisiin kuvioihin, mutta kun tietyn kynnyksen on päässyt yli, niin ei voi muuta kuin jatkaa matkaa. Ja vähitellen huomaa kuinka elämä on muuttunut tai muuttumassa parempaan. Se voi olla keväinen aamu linnunlauluineen, kun huomaa ettei ahdista niin kuin aiemmin. Tai se voi olla hetki, kun huomaa kuinka sininen taivas on ja kuinka valkoista lumi ja kuinka kaunis on keskeneräinen ihminen. Silloin vain tietää, että on herännyt tietoisuuden olemassaoloon. Tämän minä haluan jakaa.