Rakastan sadetta. Kaatosadetta, räntäsadetta, tihkusadetta, päin naamaa vihmovaa sadetta. Siinä on jotain niin täydellistä ja maailmankaikkeudellista. Vesipisarassa. Sateessa. Veden pinnassa, kun pisara osuu siihen ja sulautuu osaksi lätäkköä. Että vesipisaraa ei enää ollut olemassa itsenään, vaan se oli joutunut suureen massaan ja kadottanut itsensä. Että sadepisara oli löytänyt toisten luo, että se oli jälleen kotona ja että sen ei tarvinnut olla enää yksin, ei enää yksinäisyyttä ja jatkuvaa repivää oloa siitä, että pitäisi olla erilainen, pitäisi tulla huomatuksi. Sadepisaran matkaa kunnioitti ne monet renkaat, jotka veden pinnalle muodostui sen jälkeen kun pisara oli osunut veden pintaan. Se kertoo tarinaa siitä, kuinka monee muuhun vesipisaraan se yksi oli vaikuttanut. Mitä kovemmin pisara oli osunut veden pintaan (ja ehkä satuttanutkin itseään pudotessaan), sitä isommat renkaat ja sen pidemmälle vaikutus ulottui. Lopuksi rauha. Että vesipisara on nyt siellä missä sen kuuluu olla ja se on tehnyt tehtävänsä niin kuin sen kuului se tehdä.

Veden sävynä aistin syvän sinisen, sellaisen hiljaisen sinisen, jonka sisään voi jäädä hiljaisuuteen, rauhaan. Mitä syvemmälle mennään, sitä tummemmat sävyt tulevat vastaan, kunnes ollaan jo ihan mustan rajamailla.

Ydinenergia tässä vesipisarassa on vapaus ja rauha. Itse haen niitä tunteita päivittäin. Vapaudessa kiehtoo se, että ei ole toisista riippuvainen. Ei tarvitse toista sanomaan olenko tarpeeksi hyvä ja kaunis. Itse asiassa ei enää tarvitse sitä, että on hyvä ja kaunis. Vapaudessa saa olla mikä on, tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Ja se on rauhaa jos mikä.

Kirjoitin ensimmäisessä tekstissäni äänestä, joka aina haukkuu ja arvostelee tekemisiä ja ulkomuotoa. Tunnistatko sen äänen? Onko sinullakin sellainen mukanasi? Kerron tässä miten sain sen hiljennettyä. Olin niin kyllästynyt tuntemaan huonoa itseluottamusta ja tutkailin, että mistä se johtuu. Silloin tajusin, että on olemassa ääni, joka koko ajan lyttää ja arvostelee. Se esimerkiksi pelotteli ennen tärkeää tapaamista ja se kehitteli kaameita etukäteiskuvia siitä, mikä voisi mennä pieleen ja olin jo aivan varma kaiken tuhoutumisesta, ennekuin mitään oli edes tapahtunut. Ahdistuin ja luovutin monen monta kertaa. Se myös sätti laiskuuttani, jos pidin pyjamapäivää: "Ihmisen ei pidä laiskotella, koska ihmisen arvo riippuu siitä miten paljon töitä hän tekee" jne. Pitkän aikaa vain tiedostin, että se oli ikään kuin erillinen minusta, että se en ollut minä vaan joku muu, joka oli sitä mieltä. Ja kyllä, ajattelin myös että olen hullu, joka kuulee ääniä päänsä sisällä. Sitten ajattelin, että nyt riittää. Mielessäni annoin sen äänen rumalle pienelle ukolle, joka hyppäsi aina selän takaa haukkumaan. Ajattelin, että ollaan sitten kunnolla hulluja, kun kerran aloitettiin. Sitten rupesin ajatuksissani puhumaan sille. Sanoin aina kun se aloitti sen sättimisen, että sillä ei ole puheenvuoroa ja että sen pitää mennä istumaan penkille ja olemaan hiljaa, että kysyn sitten jos tarvitsen häneltä apua. Aluksi tätä tarvitsi tehdä monen monta kertaa, mutta kyllä se pikkuhiljaa hiljeni. Tosin siinä taisi vierähtää muutama vuosi. Nyt ukkelia ei enää juurikaan kuule, paitsi aina välillä se tekee yllätyskäynnin vain kokeillakseen, että olenko edelleen hereillä.

Nyt olen keksinyt myös vastalääkkeen. Aina kun tarvitsen piristystä tai vain kannustusta, niin ajattelen sinihameisen keijun pyörimään ympärilleni. Se kikattaa ja kihisee energiaa, jota se levittää ympärilleni. Se sanoo, että onnistun, tottakai onnistun kaikessa mitä kulloinkin teen tai ajattelen tekeväni. Ja jos jokin menee pieleen, niin se sanoo, ettei se ollut meitä varten, että tulossa on jotain vieläkin parempaa. Ja kyllä, se auttaa kovasti. Ja kyllä, lapsellistahan tämä kaikki on. Ja kyllä, olen edelleen keskeneräinen.

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kertoa mitä mielestäni on tietoisuus. Ja se ei ole niin helppoa kuin luulisi, sillä on vaikea kuvailla näkymätöntä näkyvään muotoon. Tietoisuus pitää kokea, sitä pitää miettiä ja sitä pitää epäillä ja vielä vähän ”maistaakin”, ennen kuin sen kanssa pääsee sinuiksi. Mutta ihan ensimmäiseksi pitää olla omassa kehossaan läsnä. No eikö me sitten kaikki olla? Suurin osa ihmisistä ei ole läsnä kehossaan, vaan he ovat eilisessä tai huomisessa tai unelmissa tai siinä hetkessä kun se sanoi minulle niin ja sitten minun olisi pitänyt sanoa niin tai näin tai ainakin minun olisi pitänyt näyttää keskisormea tai...

Sitten pitää ymmärtää, että se ainainen pulina päässä, joka haukkuu ja arvostelee tai huolestuu ja on peloissaan, ei olekaan ihan aina omaa tuotantoa. Ja mikä parasta, sen pystyy hiljentämään tai ainakin pystyy olemaan kuuntelematta sitä. Se ei ole helppoa, mutta siihen pystyy jokainen. Sen pulinan takana kuuluva neutraali ääni on tietoisuuden ääni. Niin kauan kun kuuntelemme sitä kovaäänistä huutelijaa, niin emme kuule tietoisuuden ääntä, koska se puhuu hiljaa. Mutta kun opimme kuulemaan sen äänen, elämä muuttuu mukavammaksi. Matka on pitkä ja pitää sisällään todennäköisesti monta kompurointia ja epäilevän tuomaksen kyläilyä ja varmaan pari kertaa kaiken lopettamista ja palaamista entisiin kuvioihin, mutta kun tietyn kynnyksen on päässyt yli, niin ei voi muuta kuin jatkaa matkaa. Ja vähitellen huomaa kuinka elämä on muuttunut tai muuttumassa parempaan. Se voi olla keväinen aamu linnunlauluineen, kun huomaa ettei ahdista niin kuin aiemmin. Tai se voi olla hetki, kun huomaa kuinka sininen taivas on ja kuinka valkoista lumi ja kuinka kaunis on keskeneräinen ihminen. Silloin vain tietää, että on herännyt tietoisuuden olemassaoloon. Tämän minä haluan jakaa.