Rakastan sadetta. Kaatosadetta, räntäsadetta, tihkusadetta, päin naamaa vihmovaa sadetta. Siinä on jotain niin täydellistä ja maailmankaikkeudellista. Vesipisarassa. Sateessa. Veden pinnassa, kun pisara osuu siihen ja sulautuu osaksi lätäkköä. Että vesipisaraa ei enää ollut olemassa itsenään, vaan se oli joutunut suureen massaan ja kadottanut itsensä. Että sadepisara oli löytänyt toisten luo, että se oli jälleen kotona ja että sen ei tarvinnut olla enää yksin, ei enää yksinäisyyttä ja jatkuvaa repivää oloa siitä, että pitäisi olla erilainen, pitäisi tulla huomatuksi. Sadepisaran matkaa kunnioitti ne monet renkaat, jotka veden pinnalle muodostui sen jälkeen kun pisara oli osunut veden pintaan. Se kertoo tarinaa siitä, kuinka monee muuhun vesipisaraan se yksi oli vaikuttanut. Mitä kovemmin pisara oli osunut veden pintaan (ja ehkä satuttanutkin itseään pudotessaan), sitä isommat renkaat ja sen pidemmälle vaikutus ulottui. Lopuksi rauha. Että vesipisara on nyt siellä missä sen kuuluu olla ja se on tehnyt tehtävänsä niin kuin sen kuului se tehdä.

Veden sävynä aistin syvän sinisen, sellaisen hiljaisen sinisen, jonka sisään voi jäädä hiljaisuuteen, rauhaan. Mitä syvemmälle mennään, sitä tummemmat sävyt tulevat vastaan, kunnes ollaan jo ihan mustan rajamailla.

Ydinenergia tässä vesipisarassa on vapaus ja rauha. Itse haen niitä tunteita päivittäin. Vapaudessa kiehtoo se, että ei ole toisista riippuvainen. Ei tarvitse toista sanomaan olenko tarpeeksi hyvä ja kaunis. Itse asiassa ei enää tarvitse sitä, että on hyvä ja kaunis. Vapaudessa saa olla mikä on, tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Ja se on rauhaa jos mikä.